Viimeisin Castlevania-pelikokemus

[Pallokala]

Symphony of the Nightin ja  Aria of Sorrowin menin tossa vähän aikaa sitten läpi. Mahtavia pelejä molemmat.

[Q]

Dracula's Cursea emulaattorilla () ns. Aquarius-kenttään.

Nintendo 64:n tekeleistä oli yllä puhe, ja täytyy jälleen myöntää etten ole edes testannut kyseisiä pelejä. Mieluiten pelaisin LoDia ihan käytännössä, mutta ehkä sorrun niidenkin emuloimiseen jossain vaiheessa. Ehkä.

[ParasiteX]

Castlevania Bloodlines a.k.a New Generations emulaattorilla. Pelasin ensimmäisen ja toisen tason, kyllästyin, hain netistä salasanan viimeiseen rataan ja pistin Draculaa tuttuun tapaan köniin.

[Venetkoski]

Eipä tässä hirveesti mitään, emulla yritän Dracula Xää vetää epätoivoisesti läpi.. Stage kuutoseen (jo) pääsin ja kuolin pari kertaa niin en enää jaksanut.. Huomenna varmaan jaksaa taas uudestaan kokeilla.. Tai sitten voisi pelaa Simon Etsintää

[Ananaz]

Plööh, Portraitin ostin ja pelasin läpi tässä jokin aikaa sitten. Auttamatta valjuin Castleroidi tähän mennessä, enkä kyllä usko että aivan hetkeen tulisin pelin pariin palaamaan, saati sitten että heti perään jaksaisin noita extramoodeja yrittää. Tylsä pelisysteemi (kahden hahmon dynamiikkaa ei hyödynnetty juuri ollenkaan), liikaa kierrätystä kentissä ja taustoissa, tylsähköt bossit, merkityksetön juoni ja sarjan vastenmielisimmät päähahmot sekä turhan ykspuoleinen soundtrack. Vaikea keksiä mitään, mikä tekisi pelistä edes Dawnin veroisen (joka siis oli vielä ihan hyvä, muttei aivan GBA-osien tasoa).

Sen sijaan aloitin juuri Circle of the Moonin alusta, tarkoituksena uudelleenpelata muutkin GBA:n Cassut. Mukavasti pelittää PSP:llä emuloituna (eikä tarvitse edes kärsiä DS:n surkeasta näppäinasettelusta GBA-peleissä), vaikkakin originaali-PSP:n kehnohko näyttö piirtää etenkin juuri CotMissa pienoista haamukuvaa (Harmonyssa ja Ariassa tämä ei ole niinkään huomattavaa). Ei mikään kriittinen, mutta ärsyttävä haitta kuitenkin. Kellotornissa menossa tällä hetkellä, ja peli vaan iskee vieläkin yhtä kovaa kuin silloin julkaisussaan seitsemän () vuotta sitten.


Plus DXC:n pitäisi tulla postissa ensi viikolla.

[Q]

PoRri ansaitsisi eittämättä uudelleenpeluun omalla kohdallani. Jonkinasteisena fanina nuo varjopuolet jäivät vähän pimentoon, kuten kahden hahmon järjestelmän järeämpi hyödyntäminen (toki oli hienoa vääntää Charlottella erikoisliikkeitä samalla kun ruoski Jonathanilla). Vähän aikansa elänyt juttu se kenttien uudelleentahkoaminenkin. Silti uusia ideoita oli enemmän kuin DoS:issa, joka tuntui liikaa Arian uudelleenlämmittelyltä. Yhtä kaikki, kummastakin tekeleestä jäi kovin vähän mieleen kenttäsuunnittelun taholta.

Täytyypä palata taas DXC:n arvion pariin, ettei koko kesää mene siihen.

[Ananaz]

Dawnin suurin vika - ja samalla myös etu - oli tosiaan se, että kyseessä on vain Arian hienosäätö. Siltikin peli sisälsi ehkä parhaan (ainakin itselleni) yksittäisen uudistuksen mitä Metroidvanioissa on formaatin synnyn jälkeen nähty, eli mahdollisuuden vaihtaa varuste/sielusettiä lennosta. Tämä minimoi menussa ramppaamista ja yhdessä reaaliaikaisen kartta/statsiruudun kanssa teki pelistä aiempia katkottomamman ja siten nautinnollisen kokemuksen. Portraitissa päin vastoin sai yhtenään käydä vaihtamassa jomman kumman hahmon erikoiskykyä tai varusteita.

Muutenkin nuo PoRin mainostetut uudistukset ovat vähän tyhjän kanssa, sillä kuten sanottua, niitä ei vaan hyödynnetty kunnolla, jos ollenkaan. Tuplahahmosysteemissä ei loppujen lopuksi ollut kyse paljoa muusta kuin siitä, että vanhat taiat ja erikoisiskut oli nyt vain jaettu kahden hahmon välillä. Kuitenkin liikkumisen kannalta hahmot olivat identtisiä, joten pelissä etenemisenkään osalta ei ollut mitään väliä kumpaa hahmoista milloinkin käytti. Maalauskentätkin tuntuivat lähinnä laiskalta tavalta päästä pois linnasta, kuitenkaan oikeasti poistumatta sieltä. Sekin mitä ehkä kenttien temaattisessa vaihtelussa voitettiin, hävittiin suoraan itse kenttäsuunnittelussa, mitä nyt Nation of Fools ja sen kierrätysversio jäi seinillä kävelevine vihollisineen ihan positiivisesti mieleen. Itse linna oli täysi vitsi.

Pelin olisi pitänyt olla enemmän tyyliin Castlevania: The Lost Vikings Vampire Hunters. Sitten se olisi ollut mahtava. :)

[Andy]

Circle of the Moonia pelattu jonkin aikaa tuolla Magician-moodilla. Ghast familiar kaataa vaikeammankin pomon helposti. Camillakin oli vain nakki suuhun.

[Peklo]

Draculan Kirousta tässä pelasin aamupäivästä. Pistin soolo-Trevor kierroksen käyntiin, ja hyvinhän se sujuikin kunnes tein pari typerää virhettä viimeisessä kentässä ja autoscrollaava ruutu litisti sankarin.

Huomasin myös että vastikäinen NES:n modaus poisti myös erään grafiikkahäiriön ruudusta kokonaan, joten bonusta sekin.

[Venetkoski]

Castlevania, aito ja alkuperäinen. Peli glitchasi/bugasi hauskasti kun poimin Invicible Vasen ja avasin oven.. Peli ei crashannut kuten yleensä, vaan sen vaikutus loppui kun ovi aukesi. Sitten musiikki muuttui oudon kuuloiseksi, ja vastuksen elämämittari kasvoi isoksi, enkä ottanut damagea yms. Myös outoa oli se, ettei Bone Pillarit ampuneet tulta ja luurangot heitellyt luita. Kenelle on käynyt ikinä samoin o_O?

[Turmio]

Pelailin juuri Aria of Sorrow'n läpi ja siirryin Portrait of Ruinin kimppuun. Kuvittelenko vain vai onko peli aika paljon vaikeampi kuin AoS?  Joitain pomoja vastaan joutuu ottamaan jopa 5-10 kertaa matsia vaikka potioneja on mukana täysi reppu. Johtuuko lie siitä että eri pomot kannattaa hoitaa eri hahmolla tai niiden yhteistyöllä? No pikkuhiljaa se siitä etenee (ja kirosanat suurenee ).

[Q]

DXC:tä pelailin Marialla. Jäi yllättäen käännösväännöksen takia jumiin Marble Galleryssä. Aiemmat jumitukset tapahtuivat RoB:in intron jälkeen, sekä SotN:issa ennen Shaftin kohtaamista.

[Graham]

Tervehdys, Linnavaanijat! Koska tämä on ensimmäinen viestini, enkä onnistunut löytämään muualta foorumilta mitään "jäsenesittelyaihetta", tahtoisin laittaa tähän alkuun pienen pohjustuksen. Olen ollut Castlevania-fani jo vuosia ja Linnavaanijat-sivustoakin seuraillut jo parin vuoden ajan. Tätä foorumiakin olen silloin tällöin vilkaissut, mutta vasta nyt rohkenin rekisteröityä jäseneksi, koska olen hyvin spoileriherkkä ja koska pelasin vasta eilen läpi kronologisesti sarjan ensimmäisen osan - PlayStationin 2:n Castlevanian. Sen myötä luulen tietäväni sarjan tarinasta nyt sen verran, että uskallan useimmilla alueilla liikkua törmäämättä spoilereihin. Todennäköisesti minua tullaan siis jatkossa näkemään tällä foorumilla osaa ottavana keskustelijana enemmänkin.

Sitten itse peliin. Ensimmäinen Castlevania PS2:lle oli peli, jonka halusin todella kauan pelata sen aikajanallisen merkityksen vuoksi. Ikävä kyllä pelin hankkiminen käsiin oli ja on edelleenkin vähintäänkin kiven alla, joten siksi tämän haaveeni täyttyminen kesti uskomattoman pitkään. Suuresta kokeilunhalustani huolimatta ennakko-odotukseni peliä kohtaan olivat kuitenkin kriittiset, sillä olin aiemmin pelannut vain kaksiulotteisia Castlevanioita, joista useimmista kokemukseni ovat lähinnä positiivisia, ja minun oli vaikea uskoa, että Castlevania voisi toimia 3D:nä yhtä hyvin. Skeptisyyteni peliä kohtaan vain lisääntyi, kun aloin lukea pelin ohjekirjasta tarinaa: kaksi ystävystä, joista toinen on Belmont ja toinen ei, Belmontin kihlattu siepataan ja hän saa kuin sattumalta kuulla ystävältään, että nainen on vangittuna salaperäisessä, synkässä linnassa. "Hetkinen... eikös tätä juonikuviota käytetty jo Harmony of Dissonancessa? Ja millainen peli se onkaan!" Omasta mielestäni ainakin Castlevanioiden pohjasakkaa, joten varauduin jo valmiiksi valtaisaan pettymykseen ainakin tarinan osalta. Onneksi olin väärässä.

Heti pelaamisn pariin päästyäni sain todeta, että PS2:n Castlevania on toteutukseltaan aivan toista luokkaa kuin Castlevania: Harmony of Dissonance. Pidin heti aluksi siitä, että pelin sankari, Leon Belmont, saa liittolaisen ja tältä hieman taustatietoja linnasta ja sen isännästä, niin ettei hänen tarvitse lähteä täysin mitään tietämättömänä haahuilemaan mystiseen linnaan, johon kukaan täyspäinen ei oikeasti menisi ottamatta ensin selvää mahdollisista vaaroista. Minusta oli myös hyvä, että heti linnaan astumisen jälkeen pelaajaa odotti eräänlainen tutorial-osuus, jossa totutellaan kolmiulotteiseen maailmaan ja siinä liikkumiseen. Jo heti tällä alkutaipaleella oli mukava havaita, että pelimekaniikka toimii loistavasti; liikkuminen on vaivatonta ja helposti hallittavissa, kamera - vaikka ei olekaan pelaajan säädettävissä - pysyy melkein koko ajan hyvässä kuvakulmassa, eikä ongelmia vihollisiin osumisen kanssa kolmiulotteisuudesta huolimatta ole. Ruoskaakin on osattu hyödyntää aivan uudella tavalla, mitä ei ainakaan minun aiemmin pelaamissani "vanioissa" ole ollut.

PS2:n Castlevania muistuttaa Harmony of Dissonancea monella muullakin tavoin kuin vain alkuasetelmaltaan. Tässäkin käytetään erivärisiä taikaesineitä yhdistettynä lisäaseisiin, jolloin saadaan tehtyä lisäaseista voimakkaampia. Tosin tällä kertaa tuloksena ei ole elementtitaikoja vaan yksinkertaisesti parannus lisäaseiden käytössä, mikä ei ole varsinaisesti huono juttu. Kuitenkin, pelin vaikeusaste tuntuu olevan suurimman osan pelistä samalla tasolla HoD:in kanssa, eli Castlevania ei tosiaankaan ole vaikea peli, ja lopussa paljastuu hänen ystävänsä osuus neidon sieppaamiseen samalla tavoin kuin HoD:issa. Jopa pelin valikossa käytetty fontti on sama vanhan ajan kirjapainotekstityyppi. Silti erojakin HoD:iin on, ja kaikki ne ovat oikeastaan vain parempia. Ensinnäkin poikkeuksellista kaikkiin 2000-luvun käsikonsoleiden Castlevania-peleihin nähden on, että vaikka hahmolla on tässäkin samantyyppisiä ominaisuuksia (kuten HP:t ja MP:t), pelaaja ei lainkaan saa tappamistaan vihollisista perinteisiä kokemuspisteitä, eikä hahmon kykyjä näin ollen määritä missään vaiheessa mikään numeroitu taso. Outoudestaan huolimatta tämä on minusta vain positiivinen muutos, sillä näin pelaajalla ei ole mitään syytä jäädä jatkuvasti hakkaamaan vihollisia ellei halua, ja tämä myöskin estää vaikeustason manipuloinnin, ts. vaikka tuhoaisi vihollisia kuinka paljon tahansa, hahmo ei siitä silti tule yhtään vahvemmaksi. Näin pelaaja ei vahingossakaan tee pelistä itselleen liian helppoa. Minusta kokemuspisteet saisi suosiolla jättää pois muistakin Castlevanioista jatkossa. Huomattava ero on tietysti myös Leonin tapa heiluttaa ruoskaa, johon kuuluu huomattavasti muitakin liikkeitä kuin yhdenlainen isku ja sitten lyhyen kantaman vapaa heiluttelu. Lisäksi varsin erikoista kaikkiin Castlevania-peleihin nähden on, että kerran linnaan astuttuaan Leon pääsee kuitenkin vapaasti käymään sen ulkopuolella. Siellä hän voi siis aina käydä kauppiaan luona, mikä onkin minusta jo tarinan uskottavuuden kannalta huomattavasti parempi ratkaisu kuin se, että tämä ilmaantuisi aina muka sattumalta milloin missäkin osassa linnaa, kuten HoD:issa.

Graafisesti Castevania PlayStation 2:lle on hieman parempi kuin osasin odottaa. Erityisesti Leon on piirretty yksityiskohtaisen tarkasti ja hänen liikehdintänsä on suorastaan uskomattoman luonnollista ja sulavaa. Nähtävästi graafisessa suorituskyvyssä on seikkailupelienkin osalta tultu aimo harppaus eteenpäin sitten ensimmäisen PlayStationin polygonien. Tosin minusta Leonilla on selvästi liikaa otsatukkaa. Graafikot olisivat saaneet pitäytyä tarkemmin Ayami Kojiman piiroksissa; hänen Leoninsa näyttää täydelliseltä. Myös monet linnan maisemat ovat upean näköisiä, ja huomasin, ettei läheltä kuvatuissakaan seinissä, tauluissa ja muissa sellaisissa näy minkäänlaisia pikselöitymiä. PS2 pystyy selvästikin tekemään 3D-grafiikasta kaunista.

Oli mukava huomata myös, kuinka paljon pelisarjan aiemmista osista tuttuja vihollisia löytyy tästäkin, vaikkakin kolmiulotteiseksi siirrettynä monet ovat kokeneet enemmän tai vähemmän merkittävän muodonmuutoksen. Tämäkään ei tosin ole minusta läheskään kaikkien kohdalla huono asia. Samoin lisäaseista neljä on onneksi vanhoja tuttuja ensimmäisestä Castlevaniasta lähtien, joskin kristalli oli uutuus, joka herätti minussa hiukan kummastusta. Selkeä vaikeusero HoD:iin vaikeustasossa on, että vaikka tavalliset viholliset eivät niin vaarallisia olekaan, pomotaistelut ovat selkeästi vaikeampia, kuten minusta pitääkin olla. Missään pelissä helppous ei häiritse, kunhan pomotaistelut ovat haastavia. Viimeisiä taisteluita minun piti yrittää melkein kymmenen kertaa ennen kuin lopulta onnistuin.

EDIT:
Unohdin kokonaan mainita mielipiteeni tarinasta. Mielestäni se on sekä hyvin ideoitu että toteutettu - mikä on aika harvinaista Castlevania-peleissä - vaikkakin kulminoituu pelin vasta loppuvaiheilla. Tässä Castlevaniassa paljastuu se, miten Belmonteista tuli vampyyrinmetsästäjiä, miten Vampire Killer -ruoska syntyi ja miten Draculasta tuli vampyyri. Etenkin ruoskan tarinan ja siihen liittyvien voimien salaisuuden olen aina halunnut tietää, joten olen tyytyväinen siihen, että tämä peli antoi siihen vastauksen. Draculan syntytarinan osalta tosin pelissä on selkeä ristiriita legendan kanssa, sillä peli sijoittuu 1000-luvun ensimmäiselle vuosisadalle, ja legendan mukaan Dracula oli 1400-luvulla ihmisenä elänyt ruhtinas Vlad III. Ikävä kyllä tätä risiriitaa ei pelissä sen kummemmin selitetä. Joka tapauksessa PS2:n Castlevanian tarinasta muodostuu yksinkertaisen alkuteemasta loppua kohden mukavan yllätyksekäs, ja tunnelmassa peli päihittää mennen tullen monet kaksiulotteiset Castlevania-pelit.

Lopuksi hieman kommentteja audiopuolelta. Oletin alusta asti, että peli sisältää ääninäyttelyä ja oikeassa olin. Sen sijaan sitä en osannut odottaa, että kaikki hahmot puhuvat amerikkalaisaksentilla, vaikka ovatkin eurooppalaisia, vieläpä varsin modernilla tavalla. Se oli oikeasti häiritsevää. Lisäksi Leonin ääninäyttelijä ei useimmiten kuulosta kovin luonnolliselta ja tuo väistämättä mieleen Hayden Christensenin Tähtien sodan episodi II:sta. Ääninäyttelyn osalta peli saa siis minulta miinusta, vaikkakin muilla hahmoilla itse äänet kuulostavatkin hyvin istuvilta. Pelin musiikki puolestaan on... varsin erikoista. Olin innoissani, kun ohjekirjan lopussa itse Michiru Yamane kertoi toimineensa säveltäjänä. Musiikki ei kuitenkaan ole tässä pelissä ihan sitä, mitä olisin Yamanelta odottanut; vanhemmissa Castlevanioissa kappaleet ovat olleet tarttuvia ja melodisia, kun taas PS2:lla musiikki on enemmänkin orkesterimaista ja koostuu enimmäkseen uruista ja erilaisista kosketinsoitinäänistä. En sano, että musiikki on huonoa tässä PS2:n Castlevaniassakaan, mutta se on totisesti erilaista mihin olen tottunut. Ilmeisesti trendi pelimusiikin sarallakin on viedä sitä yhä enemmän "oikean", tavallisen musiikin suuntaan. Siitä huolimatta monet kappaleet ovat kiistatta tässäkin pelissä hienolta kuulostavia. Pidän erityisesti House of the Sacred Remainsin ensimmäisessä kerroksessa sekä Garden Forgotten by Timen keskivaiheilla soivista kappaleista. Ihan hyvää työtä Yamane on tehnyt, mikäli Konamin tavoitteena on tuottaa uusiin Castlevanioihin realistisempaa musiikkia.

Kaiken kaikkiaan Castlevania PlayStation 2:lle on kolmiulotteiseksi peliksi erittäin hyvin onnistunut. Ruoska viuhuu 3D:nä jopa kaksiulotteisia tehokkaammin, ja kolmiulotteisuus tarjoaa myös mahdollisuuksia, joiden toteuttaminen kaksiulotteisena ei onnistuisi. Jään odottamaan mielenkiinnolla lievästi toiveikkaana, miten onnistuneesti Curse of Darkness ja mahdollisesti muut kolmiulotteisena julkaistavat Castlevaniat tulevat toimimaan.

[A-Yty]

Vau. Aikoihin perusteellisin ensimmäinen viesti jonka olen nähnyt. Tuo kävisi jo peliarvostelusta 

Mielestäni LoI:ssa oli potentiaalia, mutta muutamat jutut siitä tekivät niin keskiverron. Hyvääkin siitä toki löytyy.

Niin ja tervetuloa, Graham.

[ParasiteX]

Jep. Omastakin mielestäni LoI oli aliarvostettu. Nyt kun asia mainittiin, niin tuo 'liukuhihnakamera' on aina normaalia toimivampi vaihtoehto. Megaman -tyyppinen taitojenkeräily on myös palkitsevaa.

Nyt tekee taas mieli hankkia Curse of Darkness jostain...