Castlevania: Portrait of Ruin

[Kookox]

ok kiitti paljon, sammakko juttu on jo

[Graham]

Castlevania: Portrait of Ruin... Alunperin en aikonut kirjoittaa aiheesta mitään. Kyseinen peli on kuitenkin minulle monella tapaa merkittävä Castlevania-sarjan osa, ja koska olen nyt pelannut sen läpi kaikilla moodeilla, julkaisen sittenkin näkemykseni vielä tästä pelistä, vaikkei se ketään kiinnostakaan.

Ihan ensi alkuun täytyy kehua pelisysteemiä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta Castlevania-sarjassa, kun pelattavia hahmoja on kaksi, joita voi vaihtaa milloin vain, mutta koskaan aiemmin ei pelihahmoilla ole ollut näin suurta strategista merkitystä. Kumpikin hahmo on hyvin erilainen niin varustukseltaan kuin taistelukyvyiltään, mistä pidin kovasti. Suurimmaksi osaksi tosin pelin menee läpi käyttäen Jonathania, mutta Charlottekin on loitsuineen oikeasti hyödyksi monissa paikoissa. Suoraan sanottuna olisin toivonut, että Castlevania: The New Generationissa kahden pelihahmon kayttäminen olisi toteutettu samaan tyyliin sen sijaan, että kummallakin pitäisi pelata peli läpi erikseen. Kun kummallakin on asehyökkäyksensä lisäksi käytössään omanlaisensa kykyhyökkäys – joissa kummallakin on lukuisia eri vaihtoehtoja – ja yhdessä tehtävä super-hyökkäys, tuntuu siltä, että Konami todella panosti tässä pelissä erilaisiin tapoihin vihollisten tuhoamiseksi. Lisäksi Jonathanin asevalikoima on todella laaja mutta myös melko hyvin tasapainoitettu, sillä numeerisesti se kaikkein tuhoisin ase ei ole aina tehokkain, vaan sopivin ase riippuu usein vihollisesta ja pelityylistä. Myös Jonathanin käyttämien lisäaseiden määrä yllätti täysin runsaudellaan. Uskallan väittää, että koskaan ei ole missään Castlevania-pelissä ollut yhtä valtaisaa lisäasevalikoimaa, ja kehityssysteemi itse asiassa lisää mielenkiintoa niiden käyttöön, vaikka jotkin niistä ovatkin yleisesti hyödyllisempiä kuin toiset.

Linnassa liikkumisen konseptia on hieman muutettu aiemmista, kun osa tutkittavista alueista on ikään kuin linnan "ulkopuolella", taulujen sisällä. Konamilla ei selvästikään innovaatiot vanhan tutun Metroidvania-konseptin uudistamiseksi lopu kesken. Kartta-alueiden tutkimisluvun kasvaminen yli 200 prosenttiin tosin oli aluksi hieman hämmentävää, mutta lopulta logiikan onneksi tajusi. Taulumaailmojen koluaminen olikin ihan mielenkiintoista, vaikkakin ensimmäisen pelikerran jälkeen mielenkiinto ei luonnollisesti ole enää yhtä suurta. Onneksi pomotaisteluja oli myös varsinaisessa linnassa säännöllisen epäsäännöllisesti.

Tarina oli yllättävän mielenkiintoinen. En todellakaan osannut odottaa, että toinen päähenkilöistä olisi itse John Morrisin, joka on pelattavana hahmona Castlevania: The New Generationissa, poika. Tosin vielä vähemmän osasin odottaa, että Eric Lecarde, The New Generationin toinen pelattava hahmo, olisi mukana myös, vaikkakin haamuna. Kannatti selvästikin pelata Castlevania: Bloodlines ennen tätä peliä. Itse asiassa Portrait of Ruinia voitaisiinkin hyvällä syyllä sanoa TNG:n suoraksi jatko-osaksi. Erityisen mielenkiintoista tarinassa oli se, että perusetelma oli tällä kertaa hieman erilainen; vaikka Draculan linna olikin jälleen ilmestynyt maan päälle, Dracula itse ei ollut herännyt henkiin, ja linnan kutsuja, Brauner, oli varmistanut, että näin ei myöskään tapahtuisi. Kuolemalle, joka nähtävästi kuuluu linnan kalustoon, tämä ei kuitenkaan sopinut, eikä hänellä ollut aikomustakaan totella uudeksi linnanherraksi julistautunutta Brauneria. Tarinassa oli siis perinteisen kahden osapuolen sijaan kolme osapuolta, jotka kaikki pitivät kahta muuta vihollisinaan. Se teki tilanteesta varsin herkullisen.

Hahmoista sanon vielä, että Jonathan on loppujen lopuksi ihan sympaattinen kaveri, ja Charlottekin enimmäkseen ihan kiva. Jos vertaa Jonathania Dawn of Sorrow'n Somaan, hän on selvästi temperamenttisempi ja ei ehkä ihan niin vastuuntuntoinen kuin Soma, mutta hän tuntuu myös myötätuntoisemmalta ja hyväsydämisemmältä. Stellasta en hirveästi pitänyt, mutta Ericin persoonallisuus sen sijaan oli sopivassa suhteessa "cool" ja hyväntahtoinen samanaikaisesti.

Suuri yllätys oli, että peliin oli laitettu mukaan niin monta erilaista pelimoodia. New Game+ -moodi oli erityisen mieluinen, koska suurin osa edellisessä tallennuksessa hankituista esineistä ja kyvyistä oli mukana alusta alkaen, jolloin suurella vaivalla aiemmin kehitetyt Jonathanin lisäaseet eivät menneet hukkaan. Richter-moodi yllätti myös, koska nyt hänellä oli Maria Renard kumppaninaan, mikä teki kyseisestä moodista paljon mielenkiintoisemman ja hauskemman kuin Symphony of the Nightissa. Sisters-moodi puolestaan oli jotain, mitä en osannut ollenkaan odottaa, mutta oli itse asiassa todella mukava kokemus. Siinä onkin hyödynnetty DS:n kosketusnäyttöä varsin luonnollisella ja pelaamiseen sopivalla tavalla eikä yritetty saada kosketusominaisuutta väkisin mukaan, niin kuin Dawn of Sorrow'ssa. Sitten on vielä Old Axe Armor -moodi, josta en vieläkään tietäisi mitään ilman Internetiä. Sekin oli pelikokemuksena ihan mielenkiintoinen, mutta ei niin hauska kuin muut moodit.

Minulla ei ole paljonkaan pahaa sanottavaa tästä pelistä, mutta ikävä kyllä sen musiikkianti oli väistämättä pettymys. Minulla ei ollut varsinaisesti ennakko-odotuksia sen musiikista, mutta kun kyseessä on sentään Castlevania-peli, olisin luullut, että se olisi huomattavasti parempaa. Ikävä kyllä musiikkiannin laatu on varsin samaa tasoa kuin TNG:ssa: hyviä kappaleita on vain pari, suurin osa on melko keskinkertaisia ja oikeasti todella hyviä kappaleita ei ole yhtään. No, ehkä sentään "Simon's Theme", mutta senkin voi kuulla vain levysoittimen kautta ja vasta aivan loppuvaiheessa peliä, mikäli pelaaja vaivautuu ensin ostamaan kyseisen levyn kauppiaalta. Mainittakoon myös, että uusi versio Dracula's Cursen Overture-sävellyksestä oli ihan mukava yllätys linnan huipulle vievässä portaikossa, kuten myös uusi versio TNG:n 4. kentän taustamusiikista. Olisin silti toivonut sävellyksiin vahvempia melodioita, erityisesti lopputekstien aikana soivaan musiikkiin.

Pelin taustamusiikkisävellysten joukossa on kuitenkin eräs kappale, joka ansaitsee mielestäni ihan erityismaininnan, ja siksi tahdon omistaa sille kokonaan oman tekstikappaleensa. Nimittäin aikoinaan, kun olin pelannut Castlevania: Rondo of Bloodin läpi ja kuuntelin kyseisen pelin musiikkia The Dracula X Chronicles -pelin valikosta, huomasin mukana erään kappaleen, joka ei ollut soinut pelissä lainkaan mutta joka kuulosti todella hyvältä. Kappaleen nimi oli "Cross Your Heart". Ihmettelin silloin, mistä kyseinen sävellys on peräisin ja miksi se on Rondo of Bloodin sävellysten joukossa. Myöhemmin, kun kuuntelin samoja kappaleita YouTubessa, löysin myös "Cross Your Heartin" ja sain silloin selville, että kyseinen kappale sävellettiin RoB:ia varten mutta sille tarkoitettua osiota ei jostain syystä saatu mukaan peliin. Silloin ajattelin, että se on sääli ja ihmettelin myös, miksi tällaista helmeä ei ole käytetty kertaakaan missään myöhemmässä Castlevania-pelissä. Enpä osannut odottaa, että lopultakin, tässä pelissä, toiveeni toteutuisi; Dark Academy -alueen taustamusiikkina soi juurikin "Cross Your Heart" (joka tähän peliin on jostain syystä nimetty uudelleen nimellä "Crucifix Held Close"), hieman uudelleen miksattuna versiona. Aluksi olin todella ilahtunut, mutta en pitkään, kun olin kuullut sävellystä riittävän kauan. Itse asiassa olin hyvin pettynyt, kun tajusin, että tämä uusi versio ei kuulosta lähimainkaan yhtä hyvältä kuin alkuperäinen. Neljätoista vuotta Konami odotti, ennen kuin käyttäisi tätä mainiota sävellystä enimmäisen kerran Castlevania-pelissä, ja kun se lopulta teki niin, mukaan laitettiinkin alkuperäistä huonompi versio?! Miksi, minä vain kysyn. Miksi? Alkuperäinenkin olisi käynyt sellaisenaan.

Pelin graafinen ilme ansaitsee vielä erityiskehut. Kun olin pelannut läpi Symphony of the Nightin, ajattelin, että toista yhtä hyvännköistä 2D-Castlevaniaa ei ole tehty ja tuskin tuleekaan. PoR:n grafiikka on kuitenkin jokseenkin yhtä hyvää tasoa, eikä vähiten siksi, että jotkin viholliset ja taustaelementit ovat itse asiassa kolmiulotteisia. Niin paljon on yksityiskohtiin, taustan liikkumiseen ja hahmoanimointiin kiinnitetty huomiota, että tästä ei "Metroidvanian" graafinen ulkoasu nähdäkseni voi juuri parantua.

Kokonaisuutena Portrait of Ruin oli paljon parempi peli kuin mitä osasin odottaa, täynnä toinen toistaan miellyttävämpiä yllätyksiä. Normaalipelin vaikeusastekin on mielestäni juuri kohdillaan, ja kun mukana on peräti neljä erilaista moodia, joista jokaiseen voi valita joko normaalin tai vaikean vaikeusasteen (ja vaikeaan saa vielä valittua kolme eri tasorajaa), uudelleenpeluuarvo on kerrassaan mahtava. Ensikertalaiselle tästä pelistä riittääkin pelattavaa yhteensä todella moneksi kymmeneksi tunniksi, vaikkei kokeilisi lainkaan verkkopeliominaisuutta, ja se on todella mainio juttu.

Portrait of Ruinin läpipeluu päättää myös erään aikakauden Castlevania-faniudessani. Voisi sanoa, että ympyrä sen myötä on sulkeutunut, sillä olen nyt pelannut läpi kaikki viralliseen Castlevania-aikajanaan kuuluvat pelit, ja voi olla, että se jää omalla kohdallani viimeiseksi uudeksi Castlevania-peliksi. Ainakaan minun ei tarvise enää pelätä spoilereita mihinkään Castlevania-peliin liittyen, ellei Konami sitten päätä kuitenkin tehdä vielä yhden "vanhaan" aikajanaan sijoittuvan pelin – mutta se kysymys kuuluu kokonaan toiseen aiheeseen.