Linnavaanijat

(https://foorumi.linnavaanijat.com/proxy.php?request=http%3A%2F%2Fwww.gametab.com%2Fimages%2Fss%2Fgba%2F1368%2Fbox-l.jpg&hash=3547a2548642a59f8bab66ebc0add8522c27bf07)

Yksi suurimmista Castlevania -seikkailuista näki päivänvalon kohta viisi vuotta sitten! Eeppisen juonensa lisäksi peli tarjosi korvia hivelevän ääniraidan, jonka vertaista ei sarjassa ole tähän päivään asti nähty. Kerrankin pääsimme nauttimaan sarjassa jostain paremmasta, ennen kuin Yamane palautti fanit maan pinnalle Aria of Sorrowissa runnomalla taas nuottinsa pelikasettiin.

Mitä sinä muistat julkaisusta? Ostitko pelin heti - vai vasta vähän myöhemmin? Onko peli vielä kokematta - ja uskomattomat hahmot tapaamatta? Vai pelailitko pelin kenties vasta myöhemmin käyttäen häpeällisiä menetelmiä?

Taisimpa olla Texasissa kun kyseinen peli julkaistiin, ja ostettiin se Best Buy:sta koska Gamestop pyysi kovempaa hintaa. Pelailin läpi ja sain huonomman lopun koska en koskaan löytänyt viimeistä ruumiinosaa. Se löytyi vasta myöhemmin pelatessa.

Omistuksessa on myös Double Pack, joten käytännössä omistan pelin kahteen kertaan.  :mrgreen:

...Äänestyksessä valitsen vaihtoehdon "tällä järkyttäisi Vaanijafoorumin poikia kivasti..." :brow:

No jos jotenkin pitää juhlistaa, niin saa tuo parin päivän takainen läpipeluu kelvata ennakkojuhlinnaksi. Voisihan sitä vetää taas boss rush Simonilla läpi, että pääsisi nauttimaan historian parhaasta fanservusta jälleen kerran.

Pelihän on oikein mainio Cassu, vaikka jakaakin mielipiteet melko jyrkästi. Vaikeustaso päin helvettiä, mutta ne näkymät, oi että. Ei oikein taida löytyä paljon jotain Chapel of Dissonancen -tasoista muista GBA-vanioista. Musiikki on myös aliarvostettua, Soshiro Hokkain kappaleet ovat osaltaan erinomaisia, ja vähintään omalaatuisia sävellyksiä. Sama jatkui Ariassa, jossa miehen muutamat raidat erottuivat edukseen Yamanen pääosin tasapaksusta musiikista (toki joku Ruined Castle Corridor rokkaa lähes aina). Kuitenkin, saisi herra tehdä jonkinmoisen paluun Vanioihin.

Peliä pelasin vuosia sitten ensimmäistä kertaa Xboxini GBA-emulaattorilla, mikä näin jälkikäteen ajatellen oli varmaan huonoin mahdollinen tapa tutustua peliin. En mennyt läpi kuitenkaan. Sitten ostin tuon Double Packin kun se ilmestyi, ja sen kauttahan Harmony on vedetty jo lukemattomia kertoja läpi.

Voisin yrittää katsella pelin aitona itselleni 

Tilasin tekeleen heti julkaisussa Lan-Kwei -nimisestä nettikaupasta, ja pelasin japsiversion läpi tulostamillani käännöksillä. Syksymmällä myin valitettavasti kaikki GBA-rojut pois enkä ole sen jälkeen peliä kunnolla pelannut. Pelikokemuksena HoD oli paikoin viihdyttävä, paikoin puuduttava ja turhauttava, kun välillä sai moneen kertaan tarkistaa kummassa linnassa sijaitsee. Grafiikka oli tietysti upeaa. Parjattu soundtrack olisi varmasti toiminut parempilaatuisena - kokeellinen tavara ei ole GBA:lla oikein kotonaan.

Quote from: "Qualtagh"Tilasin tekeleen heti julkaisussa Lan-Kwei -nimisestä nettikaupasta, ja pelasin japsiversion läpi tulostamillani käännöksillä. Syksymmällä myin valitettavasti kaikki GBA-rojut pois enkä ole sen jälkeen peliä kunnolla pelannut. Pelikokemuksena HoD oli paikoin viihdyttävä, paikoin puuduttava ja turhauttava, kun välillä sai moneen kertaan tarkistaa kummassa linnassa sijaitsee. Grafiikka oli tietysti upeaa. Parjattu soundtrack olisi varmasti toiminut parempilaatuisena - kokeellinen tavara ei ole GBA:lla oikein kotonaan.

Eikös Harmonya oltu alunperin tekemässä PS2:lle? Taitaa osittain siitä johtua tuo soundtrackin rujous. Nimittäin jos biisit tehtiin suoraan cd-tasoisiksi, mutta ne pitikin sitten äkkiä kääntää gba:lle, niin itse äänenlaatu kärsi. Ja sävellyksinä ne voisikin toimia paremmin CD-laatuisina, koska ovat hieman erikoisempia. Ja totta kai myös syynä on se että graafikoiden ollessa komeita ei jäänyt tilaa hyville soundeille (tosin jostain syystä Justen sprite on ruma). Ariassa saatiin sitten parempi tasapaino aikaiseksi.

Quote from: "Saeba"Eikös Harmonya oltu alunperin tekemässä PS2:lle?

Päätön huhu, jolla ei ole mitään perua mistään suunnasta. Edes IGA ei tiedä mistä se lähti liikkeelle. :D). Mutta on Hokkain sävelkorva kohdallaan, varsinkin välinäytöksissä. Tai ne standout trackit, kuten Successor of Fate. Bossitilutus on järkyttävä.

Harmonyn perusmelodiat ovat ihan kelvollisia, mutta laadultaan melkein NES-tasoa. Kaippa tämä johtuu siitä, että kaikki tehot pistettiin grafiikkaan.

Harmony tuntuu olevan porukan eniten haukkuma GBA-CV, mitä olen joskus mielipiteitä Tyrmästä etc. lueskellut. Aivan suotta. Toki ne musat oli hieman NES-tyyliä mutta sekös pelistä muka tekee huonon?

Quote from: "Maria"Toki ne musat oli hieman NES-tyyliä mutta sekös pelistä muka tekee huonon?

Mikä pelistä tekee sitten hyvän?

Quote from: "Maria"Harmony tuntuu olevan porukan eniten haukkuma GBA-CV, mitä olen joskus mielipiteitä Tyrmästä etc. lueskellut. Aivan suotta. Toki ne musat oli hieman NES-tyyliä mutta sekös pelistä muka tekee huonon?

Castlevaniassa täytyisi olla hyvä kenttädesign ja äänimaailma. Harmonyssa ei ole kumpaakaan. Kenttädesign on itseään toistava, tylsä ja vielä jotenkin onnistuivat saamaan siitä sekavan tuolla kaksoislinnatouhullaan, koska eivät jaksaneet tehdä toiseen osioon tarpeeksi muutoksia. Musiikit on suurimmaksi osaksi aneemista pimputusta - ihan sama kuulostaisiko paremmalta jollain megalaadulla, mitä myös epäilen. Ne muutamat ihan hyvät kappaleet (Chapel) eivät nekään vedä vertoja sarjan aiempien osien kappaleille. Juonikin on olemattomine hahmoineen jopa Castlevaniaksi todella surkea.

Kyllähän tuon nyt silti ihan mielellään pelasi silloin kun ilmestyi.

Sanotaan vaikka grafiikat. Eihän se nyt mikään SotN ole, mutta nättejä yksityiskohtia riittää. Kenttäsuunnittelu on joskus toki aika tympeä mutta se ei taida olla mitään uutta CV peleissä.

Juoni oli sellainen klassinen. Jos sallitaan vertaus siihen iänikuiseen SotN:ään... ...Siinäkös on jotenkin mahtava juoni? :mrgreen:

Peliarvostelijat muistaakseni tykkäsivät Harmonysta aikoinaan aika lailla verrattuna uudempiin.

Eihän Harmony nyt mikään maailman paras CV ole, mutta ei niin huonokaan mitä aina väitetään.

Cassuhan ei ole kai ollut ainakaan käännösten mukaan koskaan erityisen tarinakeskeinen, mutta vähän laiskanpuoleista oli jättää selittämättä esimerkiksi mistä Dracun poltetut ruumiinosat pulpahtivat esiin. Ja toistan mainitun kritiikin kenttäsuunnitteluun. Oli aivan liian selkeää toistoa SotNista tehdä kaksoislinnat (joiden välillä kulkeminen oli ajoittain hiukan sekavaa) tutkittavaksi.

Quote from: "Maria"Sanotaan vaikka grafiikat. Eihän se nyt mikään SotN ole, mutta nättejä yksityiskohtia riittää. Kenttäsuunnittelu on joskus toki aika tympeä mutta se ei taida olla mitään uutta CV peleissä.

Graffat oli kyllä oikein jees GBA-peliksi.

Quote from: "Maria"Peliarvostelijat muistaakseni tykkäsivät Harmonysta aikoinaan aika lailla verrattuna uudempiin.

Joo, samoin kuin muistakin GBA:n Castlevanioista. Kyllähän nuo Cassut ovat kuitenkin GBA:n pelitarjonnan kirkkaimpia tähtiä.

Itse jouduin aikoinaan keskeyttämään ensimmäisen pelikerran Marble Galleryyn (tjsp), kun alkoi päätä särkemään. Pelasin kuulokkeilla.

Harmonyssa on hyvä tunnelma. Päällisin puolin se vaikuttaa Symphonyn kloonilta, muttei suinkaan ole, vaikka yhteneväisyyksiä löytyykin. Kenttäsuunnittelu ei niinkään ole huonoa, sillä hypi-pompi osioita löytyy, paljonkin, mutta porukkaa taisi vähän ahdistaa se avoimuus kartan designissa. Myönnän, ettei se ole kovin lempeää kohtelua ensikertalaiselle, saihan tuota miettiä minne mennä, kummassa linnassa olen, mistä tulin ja niin edelleen, mutta kaipa tuo nyt on itse kunkin päätettävissä miten sen ottaa. Itse pidin suuremmasta vapaudesta ja valinnanvarasta, kun kerta nyt Metroidin jalanjäljissä kuitenkin tarvotaan. Jos se jotenkin muistuttaa Symphonyn vastaavasta meiningistä, niin mikäs siinä, se toimi aiemminkin. Aria nyt oli vähän turhan lineaarinen.

Niin, ja sitten ne grafiikat. Ei käy kieltäminen, etteikö tämä olisi komein GBA-peleistä, niin teknisin puolin kuin tyyliltäänkin. Liikutaan hieman eri sfääreissä kuin Circlen turhantympeät ratkaisut täyttää joka huone harmaalla tiiliseinällä. En nyt halua mollata, kun Circle kuitenkin on parempi mielestäni, mutta tässä suhteessa Harmony vie voiton. Ei tarvitse koko ajan miettiä "minkäköhän värinen seuraava uusi vihollinen on?" kun palettivaihdokset ovat pannassa, ja lähes jokainen vihollinen on kunnolla animoitu. Justen sprite on kieltämättä tönkkö, mutta toimii silti jotenkuten. Harmonyssa on vain yksinkertaisesti hauskaa juosta ympäriinsä, tutkia paikkoja, etsiä yksityiskohtia (ja niitä riittää), nähdä järjenvastaisia, unenomaisia maisemia Castle B:ssä, ja niin edelleen. Ehdottomasti vahvin visuaalinen teos sitten Symphonyn.

Tarina on outo, kyllä, mutta tämä taas näyttää että Igarashi pystyy tekemään niinkin kuluneen aiheen kuin neidonsieppauksen toimimaan, naamioimalla sen aivan joksikin muuksi, vaikka sehän se koko homman perimmäinen tavoite on; pelastaa Lydie ja häipyä livohkaan. Kuten Lamentin tapauksessa, se on vain alkuasetelma, katalyytti paljon raskaammalle aihepiirille: nuoren Justen astuminen perimäänsä asemaan, kuten käy ilmi jopa hänen teemansa otsikosta (Successor of Fate). Pidin myös siitä, että peli pyrki selvittämään hieman tarkemmin itse Castlevaniaa, jonka olemmassaoloa ei juuri kyseenalaistettu ennen kuin vanha sälli Alucard heitti "creature of chaos" vuorosanansa vuonna 1997. Ja juurikin pienet yksityiskohdat saivat tarinan olemaan paljon mielekkäämpi kuin se loppujen lopuksi oli, kuten viittaukset Simon's Questiin. IGA ei sinällään kirjoita hyviä tarinoita, mutta saa hahmot toimimaan keskinkertaisissa puitteissa.

Todellakin uskon, että Harmony on väärinymmäretty teos. Jos se ei käynyt jo ilmi.

Harmonyssa oli kieltämättä aika helkkarin sekava kenttädesign. On hienoa että siinä yritettiin tuoda tiettyä vapautta kuljeskeluun, mutta hauskuutta söi kun piti harhailla tuntikaupalla linnassa. "Mihinkä hel***tiin mun pitää mennä!!?" Toisaalta esim. PoRissa oli jo turhankin lineaarinen kenttädesign. Onnistuisiko Iga ja kumppanit löytämään seuraavaan Castleroidiin sopivan tasapainon?

Ja musiikeista vielä. Oli ne vaan enimmäkseen aika huonoja. Soundit ei haittaisi niin paljoa, mutta kun ne olivat sävellyksellisesti enimmäkseen todella heikkoja.

Mielipiteesi musiikeista on täysin päinvastainen kuin yleensä. :)

Quote from: "Peklo"Jotenkin tuntuu, että musiikin moninaiset "kerrokset" pääsevät paremmin esille yksinkertaisemmalla synthillä ja äänenlaadulla. Korkeampi laatu voisi hukata alkuperäisen fiiliksen.

Heh, minusta taas tuntuu, että juuri useammat soittimet eivät oikein korreloi heikon äänenlaadun kanssa. Liian rosoista. Joissain biiseissä kuten Successor of Fate ja Chapel of Dissonance tämä ei kuitenkaan häiritse.

Joo no sitä mä olenkin miettinyt tuon Harmonyn suhteen, että ehkä tuo äänenlaatu ei vain tee oikeutta noille sävellyksille. Ne vaikuttavat huonommilta tuon äänenlaadun vuoksi, koska ne ovat tavallaan hienovaraisempia sävellyksiä kuin normaalisti. Eli CD-tasoisena voisi olla juttu eri kun pienet nyanssit saattaisivat tulla paremmin esille.

Onhan toki vanhoissakin peleissä karut soundit, mutta sävellykset oli tarttuvampia ja melodisempia. Karuilla soundeilla on melkein pakko tehdä sellaista, koska hienovaraisuuksia on vaikeampi tuoda esille. Hyvänä esimerkkinä vaikka tosiaan tuo Belmont's Revenge. Karut soundit, mutta helvetin hyvää musiikkia kuitenkin. Sävellykset on todella toimivia, ja siinä ei heikko äänenlaatu haittaa.

No huh, menipä taas selittelyksi 

HoDista muistui mieleen yksi pelattavuutta hieman syövä puoli, eli däshäystoiminto. Jos halusi päästä nopeasti paikasta paikkaan, joutui rämppäämään pedaaleita, kun hahmo ei muuten osannut juosta. IGA-Cassuissa esiintyvä kävelyn ja juoksun välimuoto (hölkkä?) on muuten ihan hyvä kompromissi, mutta homma kaatuu siihen jos hahmo liikkuu nopeammin renkkaamalla jotain erikoistoimintoa - sama juttu oli CoD:issakin kärrynpyörineen. "Däshin" jälkeen tulisi olla lyhyt tauko, joka laskisi sen ylivertaisuutta.

HoD tuli ostettua välittömästi sen ilmestyttyä kauppoihin ja ihan pähkinänä sitä pelasinkin. Miinusta tulee lähinnä vain musiikeista, jotka rupesivat raivostuttamaan ennätysnopeasti.

HOD oli aikoinaan huippu peli kun se tuli. Se oli odottamisen arvoinen, eikä ne haukutut musiikitkaan hassumpia ollut, paitsi tietenkin ne muutamat. 

Tämä peli on kuitenkin omista Vanioista ainoa joka jäi pölyttymään hyllyyn. Minä läpäisin pelin läpi viimeksi varmaan juuri 4-5 vuotta sitten. Pelasin kuitenkin viimeksi peliä noin vuosi sitten, tuli ainakin boss rushia tahkottua silloin. Muuten pelin läpi pelaaminen ei hirveästi innostanut.

Toiset sanovat tätä vaniaa kaikkein helpoimmaksi. Huonoilla leveleillä peli on äärimmäisen vaikea, siksi tuo speedrunnauskin on jäänyt minulta paitsioon tästä pelistä. Pitkät loppupomot ja 1-2 osumasta lähtevä henki ei oikein kuulosta hauskalta speedrunissa.

Pomoja HoD:ssa oli kyllä aika monta, taitaa yhä olla eniten pomoja mitä missään muussa Cassussa tai jotain. Paljon oli tappamista.

Noh, nyt on sunnuntai sitten ja se Harmonyn syntymäpäivä.  :mrgreen: ...Pitänee tästä mennä kirjoittelemaan sitä MaximxJuste fanficciä... 

Kovat olivat juhlat, mutta nyt alkaa syntymäpäivä lähetä loppuaan. Otetaan uusiksi vuoden päästä.

Tämä rihma  :lol:

Eikös tuonne HoD:in vinkkisivuille voisi laittaa, kuinka pelataan Maximilla boss rush modessa  :mrgreen:?

Kirjoitapa aiheesta virke, niin lisään sen sivulle. Ainakaan oma motivaationi ei riitä vinkkien ylöskirjaamiseen, mutta ne kyllä lisätään sivuille jos joku viitsii sellaisia lähettää.

Ööh.. Kun en nyt oikein tiedä minne se virke laitetaan, niin laitetaan tähän; Maximilla voit pelata Boss Rush-modessa kun painat L+R-näppäimiä pohjassa vaikeusasteen valitsemiseen asti.. Kun Boss Rush alkaa, voit päästää ja aloitat Maximilla.

Tulipa viimein itsekin pelattua HoD läpi. Hankin tuon Castlevania Double Packin lähinnä Arian takia, mutta pitihän se HoDikin kokeilla pelata läpi.

Muusiikit olivat sekä hyviä että vähän huonompia. Oikeastaan vain tuo Entrancen kipale eli Juste's Theme on ainakin omasta mielestäni ihan ylivertainen pelin muihin kappaleisiin verrattuna. Välillä jopa ärsytti kuulla musiikkeja pelatessa (en tiedä miten kestin pelata kuullokkeilla koko ajan), mutta ajan myötä niihin tottui. Pelattavuus ei ehkä ihan Arian tasoa, mutta ihan ok silti.

Jonkin verran potaskaa olen lukenut pelistä, mutta en nyt ainakaan itse pidä tätä minään huonona teoksena. Kyllä minulle jäi enemmän positiivinen mieli lopputekstien jälkeen, enkä ollut pettynyt peliin juuri ollenkaan ennakkoluuloistani huolimatta. En oikeasti uskonut pitäväni HoDista lainkaan, nyt olen eri mieltä. Ehkä pelin jännänoloinen tunnelma sai minut yrittämään kestää loppuun asti. 

Hienoa, tällekin pelille oli ihan oma aiheensa. Pelasin itse aivan hiljattain Harmony of Dissonancen läpi taas kerran, joten yritän kertoa nyt mielipiteeni pelistä edes jossain määrin kattavasti.

Harmony of Dissonance on suoraan sanottuna huonoin Castlevania-peli, jota olen koskaan pelannut, enkä usko, että huonompaa Castlevaniaa tulee koskaan olemaankaan. Syynä tähän ovat yksinkertaisesti hatara tarina, kehno pelattavuus, liian helppo vaikeusaste ja karmea musiikki. Kun aikoinaan aloitin pelaamisen ensimmäistä kertaa, tarina alkoi mielestäni lupaavasti mutta lopulta petyin siihen, miten antikliimaktisesti se päättyi. En edes päässyt taistelemaan lopussa Draculaa vastaan! Tosin myöhemmin sain selville, että Dracula-taistelukin on mahdollinen, mutta keino siihen pääsemiseen oli liian hyvin piilotettu. Dialogissa on myös merkillisen paljon kirjoitus- ja kielivirheitä. Pelattavuudessa puolestaan vikana on se, että Juste liikkuu todella hitaasti ja hänen hyppynsä ovat kuin kuussa tehtyjä ponkaisuja. Vaikeusasteeseen pelaaja voi toki itse vaikuttaa omilla valinnoillaan, mutta minusta toteutus ei ole hyvä, jos pelaaja joutuu itse pelatessaan vahtimaan jatkuvasti, ettei anna vaikeustason pudota liian helpoksi. Konamin tiimi olisi saanut tehdä jo Harmony of Dissonanceen samanlaisen maksimivaikeusasteen kuin Aria of Sorrow'ssa.

Niin, ja musiikki... Sen kehnoon laatuun on epäilemättä kaksi syytä: toinen on äänentoisto, joka saa pelin äänet kuulostamaan todella huonolaatuisilta, mutta yhtä lailla vikaa on myös sävellyksissä. Minusta on suorastaan käsittämätöntä, että Castlevania-peliin, joka perinteisesti on tunnettu nimenomaan poikkeuksellisen hyvältä kuulostavista taustamusiikeistaan, on laitettu kokoelma niin huononkuuloisia sävellyksiä. Mitäköhän Koji Igarashi oikein ajatteli hyväksyessään taustamusiikeiksi sellaisia kappaleita?

Quote from: "Saeba"Hyvänä esimerkkinä vaikka tosiaan tuo Belmont's Revenge. Karut soundit, mutta helvetin hyvää musiikkia kuitenkin. Sävellykset on todella toimivia, ja siinä ei heikko äänenlaatu haittaa.

Nimenomaan. Belmont's Revengessäkään äänen laatu ei ole kovin kummoinen, mutta sävellykset kuulostavat niin upealta, että niitä kuuntelee pidemmänkin aikaa ihan mielellään. Harmony of Dissonancessa sen sijaan sävellykset ovat suurimmaksi osaksi jo itsessään niin huonoja, että pelin huonossa äänentoistosoittimessa niistä ei todellakaan voi sanoa mitään hyvää. Noh, ainakaan ei ole epäselvää, mistä lisänimi Harmony of Dissonance (suom. "riitasoinnun yhteissointi") on peräisin.

Olen saanut myös sellaisen käsityksen, että HoD:ia pidetään yleisesti myös Game Boy Advancen peliksi graafisesti varsin näyttävänä. Itse en ole kuitenkaan täysin samaa mieltä. Kieltämättä monet viholliset on animoitu hyvin ja etenkin isokokoiset pomovastustajat myös piirretty tarkasti, mutta mielestäni mukana on myös huonosti piirrettyjä vihollisia (kuten vaikkapa "Red Bone"). Justen ja hänen ystäviensä sprite-kuvat puolestaan ovat jotenkin sumeita. Tästä syystä Maxim ja Lydie eivät myöskään erotu taustasta kunnolla, Juste puolestaan sinisen hehkunsa ansiosta vähän turhankin hyvin. Lisäksi olen ehdottomasti sitä mieltä, että pelin kirkas värimaailma ei sovi Castlevaniaan. Väritys saisi olla monilla alueilla huomattavasti synkempää.

Edellä kuvatun perusteella voisi luulla, että Harmony of Dissonance on täysin kelvoton peli, jota ei olisi pitänyt koskaan edes tehdä. Mieleni tekisikin kovasti sanoa näin mutta en kuitenkaan ole ihan sitä mieltä. Olen tuossa aiemmin maininnut nimittäin vain pelin huonoja puolia. Jos unohdetaan, että kyseessä on Castlevania-peli ja unohdetaan samalla tarinankulku sarjan kronologisesti aiemmissa osissa, Harmony of Dissonancen tarinakaan ei enää vaikuta niin huonolta. Siinä on jopa omanlaistaan jännityksen tuntua. Ja vaikka Justella pelaaminen onkin hidasta ja kankeaa, HoD:issa on kuitenkin onneksi ikään kuin hyvityksenä lisäpelimoodi, joka kompensoi pääpelin heikkouksia paremmin kuin riittävästi – nimittäin mahdollisuus pelata Maximilla! Siinä missä Juste on hidas ja kömpelö, Maxim on nopea ja ketterä kuin jänis, ja hänellä liikkuminen toimii aivan täydellisesti. Lisäksi Maximilla pelatessa kaikki rikottavat esteet ja lukitut ovet on poistettu, ja koska hänen hyppykykynsä ovat jo alusta asti huomattavasti kehittyneemmät kuin Justen, hän pääsee alusta pitäen mihin tahansa linnan kolkkaan. Tämä mahdollistaa sen, että Maximilla linnassa voi liikkua täysin vapaasti, ja pelaajalla on täysi valinnanvapaus tutkia linnan eri alueet siinä järjestyksessä kuin haluaa. Maximilla pelaaminen on myös aavistuksen verran haastavampaa – pomotaisteluita lukuunottamatta, jotka siitä huolimatta ovat nekin minusta mielekkäämpiä käydä Maximilla kuin Justella. Maxim-moodi tuo yksinään peliin ison plussan.

Minun on myös myönnettävä, että vaikka Harmony of Dissonance onkin Castlevaniaksi kovin kehno toteutus, ainakin yksi asia siinä on onnistuttu toteuttamaan kunnolla, suorastaan erinomaisesti. Se on kokemuspistejärjestelmä. Normaalistihan näissä "Castleroideissa" jokaisesta vihollisesta saa aina sen määrän kokemuspisteitä mikä tälle on ennalta määritelty. HoD:issa kuitenkin ennalta määrättyä kokemuspistemäärää ei vihollisen tuhoamisesta saakaan, jos Justen taso on korkeampi kuin tuhotun vihollisen taso, vaan pistemäärä vähenee niin monta kymmentä prosenttia kuin Justen tasolukema on vihollista korkeampi. Toisin sanoen, siinä vaiheessa kun Justen taso ylittää vihollisen tason kymmenellä tai enemmällä, hän saa vihollisen tuhouduttua vain yhden vaivaisen kokemuspisteen. Tällainen kokemuspisteiden kertymäjärjestelmä siis hillitsee tason nousemista siinä vaiheessa, kun Juste alkaa olla jo korkealla tasolla, ja sen vuoksi pelaaja ei vahingossakaan pääse nostattamaan hänen tasoaan liikaa ja tekemään pelaamisesta näin entisestäänkin helpompaa. Tämä järjestelmä olisi ollut todella hyödyllinen myös Aria of Sorrow'ssa ja erityisesti Dawn of Sorrow'ssa, jossa sieluja metsästäessä kokemuspisteitä alkaa tulla loppuvaiheessa liikaa. Toivottavasti Konami hyödyntää HoD:in kokemuspistejärjestelmää vielä joskus uudestaan.

Siitä huolimatta, että Harmony of Dissonance ei kuitenkaan pelillisesti loista, minusta pelillä on myös aivan erityistä huumoriarvoa. Epälooginen tarina ja tapahtumapaikka, joissa on melkoisesti selittämättömyyksiä (kuten mitä "antiikkiradio" tekee 1700-luvun linnassa) ja epätavallisen modernia kielenkäyttöä, ovat omiaan tuomaan sitä. Samoin minipeli, jossa sankari päättää kesken pelastusoperaation ryhtyä sisustamaan tyhjää huonetta, koska se näyttää niin kodikkaalta, vain lisää koko pelin koomisuutta. Eivätkä toinen toistaan merkillisemmät, taaksepäin lentelevät tusinapomot puhumattakaan merkillisen kömpelösti viikatettaan heiluttavasta ja samalla ähisevästä Kuolemasta tuo peliin ainakaan mitään sellaista, joka tekisi siitä vakavasti otettavamman. Lisäksi Dracula-haamun naureskelu on ehdottomasti yksi koomisimpia ääniefektejä, jonka olen koskaan viedopelissä kuullut.

Ai niin, musiikeista piti se vielä sanomani, että vaikka suurin osa niistä kuulostaa vähintäänkin tylsältä, on Harmony of Dissonancessakin sentään yksi kappale, joka sellaisenaankin – huonolaatuisena – kuulostaa oikein hyvältä ja jota pelatessa kuuntelen erittäin mielelläni vaikka kuinka pitkään. Se ei ole Entrance tai toiselta nimeltään Theme of Juste Belmont, joka on minusta kovin yliarvostettu vaikkei varsinaisesti huono ole sekään. Minun mielestäni yksi ylitse muiden on Marble Corridor, joka on sävellyksenä aivan toista luokkaa kuin toiset linnan taustamusiikit! Samoin musiikki taistelussa Dracula-haamua vastaan on yllättävän hyvältä kuulostava.

Lopullinen tuomioni on, että Castlevania: Harmony of Dissonance ei ole hiomattomuudestaan huolimatta täysin kelvoton vaan uskoakseni ihan kelpo peli kaikkien Game Boy Advancelle tehtyjen tasohyppelypelien joukossa ja sopii erityisesti sellaiselle, joka ei muutoin Castlevanioista niin välitä. Castlevanioiden joukossa Harmony of Dissonance vain on pohjasakkaa.

Ai jai, meni syntymäpäivä ohi. Ainakin kirjoitat, Graham, kohtuullisen pitkiä viestejä.

No, minulla vain sattuu toisinaan olemaan jonkin verran sanottavaa. Toivoakseni niiden joukossa on asiaakin. Eikä tarkoitukseni ollut varsinaisesti kirjoittaa syntymäpäivän vuoksi; halusin vain kirjoittaa aiheeseen, joka käsittelee nimenomaan tätä peliä.

Juu, ihan itsekseni harmittelin tuota synttäriä kun lupasin palata vuoden päästä asiaan.

Omistan pelin Castlevania Packin myötä, mutten ole ehtinyt mennä sitä vielä lävitse. Lainasin sen kaverille jokin aika sitten ja tässä sitä sitten odotellaan, että peli palautuu takaisin. Ensitestausten jälkeen pelaaminen jäi muutenkin sikseen, sillä Aria of Sorrow tarjosi odotettavasti laadukkaampaa pelattavaa.

Mitä musiikkiin tulee, äänenlaatu on äärimmäisen karmeaa, mutta tietyllä tavalla karmaisevuus tuo pelille tunnelmaa. Hyvä, ettei sentään painajaisia näe, kun intron harmoniaton musiikki jää soimaan päähän. En ehtinyt paljoa musiikkeja kuunnella, mutta harvassa pelissä käytetään tämäntyylistä musiikkia (enkä tarkoita musiikkityyliä vaan musiikkien sävellystapaa). Ehkä HoD onkin siksi niin ainutlaatuinen. Ja ehkä, kun pääsen kunnolla pelaamaan sitä, omaan parempaakin sanottavaa.

Quote from: "Graham"En edes päässyt taistelemaan lopussa Draculaa vastaan! Tosin myöhemmin sain selville, että Dracula-taistelukin on mahdollinen, mutta keino siihen pääsemiseen oli liian hyvin piilotettu.

Tismalleen sama toteutus kuin SotNissa, en ymmärrä miten tuon voi missata jos tietää jo aiemmista osista että moisia "piilotettuja" endingejä on.

Quote from: "Graham"Pelattavuudessa puolestaan vikana on se, että Juste liikkuu todella hitaasti ja hänen hyppynsä ovat kuin kuussa tehtyjä ponkaisuja.

Justehan on koko CV sarjan nopein hahmo, et ole tainnut pelata esim. aikaisimpia Simonin seikkailujat hetkeen? Siis tämä ihan ilman dashiakin.

Quote from: "Graham"Konamin tiimi olisi saanut tehdä jo Harmony of Dissonanceen samanlaisen maksimivaikeusasteen kuin Aria of Sorrow'ssa.

Harmony of Dissonancessa on sama 50 levelin raja mitä SotNissa: vihollisista irtoaa enää 1 kokemuspiste tason 50 jälkeen. Totta kyllä että peli on suhteellisen helppo, mutta pelin sisältöön nähden se on ymmärrettävää, varmaan ihmiset valittaisivat pelin rankasta vaikeustasosta jos kaikki pelin 19 vastusta 98 vihollisineen olisi tapettava turhan korkealla vaikeusasteella.

Pelin suurin "ongelma" oli IGAn rohkeus yrittää jotain erilaista, joka minusta onnistui täysin. HoD on edelleen kaikista omalaatuisin sekä mielenkiintoisin Castlevania muiden tasapaksujen yritysten (AoS/DoS, Vampire's Kiss, X68000) joukossa.

Ongelma on ehkä vähän sama kuin Fallout 3:n kanssa, esim. itselleni pelin tyylillä ei niinkään ole väliä kunhan se on toteutettu omalla tavallaan hyvin ja sijoittuu samaan maailmaan, vaan auta armias jos peli on yhtään erilainen alkuperäisestä pelistä niin eliittifanin suusta lentää sellaista puukkoa että useampi threadi joudutaan lukitsemaan vähän jokapuolella internettiä.

Harmittaa vähän kun missasin suosikki CVni synttärit, vaan tuleehan tuota pelattua aina pienin väliajoin joten tuskin Juste pahakseen pistää.

Quote from: "Daedolon"Pelin suurin "ongelma" oli IGAn rohkeus yrittää jotain erilaista, joka minusta onnistui täysin. HoD on edelleen kaikista omalaatuisin sekä mielenkiintoisin Castlevania muiden tasapaksujen yritysten (AoS/DoS, Vampire's Kiss, X68000) joukossa.

Kuulisin mielelläni esimerkkejä HoDin erityisestä omalaatuisuudesta. Musiikki oli piristävän omalaatuista noise-efekteineen, muttei ollut GBA:lla täysin kotonaan kehnon äänenlaadun vuoksi. Toinen hieno veto oli yön ja päivän vuorottelu, joka teemana sinänsä kulkisi sopusoinnussa erikoislaatuisen ääniraidan kanssa. Valitettavasti toteutus meni vähän puihin, kun vahvasti erilainen tuntuma linnojen kesken oli vain ulkotiloissa. SotNista pöllitty kakkoslinna ei oikein toiminut, kun välillä piti ravata myös ensimmäisessä linnassa, ja molemmat olivat sen verran samanoloisia, että kohta unohdit kummassa sitä oltiinkaan. Alueiden ja vihulaisten kirjoissa oli silti mukavasti omaleimaisuutta. Juonesta löytyy jotain hehkeitä vivahteita jos etsimällä etsii, mutta kokemattoman nuorukaisen taival isoisänsä jalanjäljissä kohti legendaarisen vampyyrinmetsästäjän mainetta ei koskettanut senkään vertaa kuin Alucardin tarina perhetragedioineen. Toisaalta olen pikkuhiljaa alkanut olemaan sitä mieltä, että juonen erittelyn saisi jättää kokonaan taka-alalle Cassuja arvioidessa.

Sanoisin kyllä että AoS on GBA-trilogiasta se joka todella yritti jotain uutta.

Quote from: "A-Yty"Sanoisin kyllä että AoS on GBA-trilogiasta se joka todella yritti jotain uutta.

AoS oli erittäin virkistävä uudistus, tosin ei itselleni oikeen kolahtanut kun vähän meni liikaa pelkäksi sielunmetsästämiseksi. DoS oli taas vähän tyhjänpäivänen rahastus AoSin suosiolla, pelissä ei esim. uudelleenpeluuarvoa ollut lainkaan, toisin kun AoSissa.

Quote from: "Daedolon"

Quote from: "Graham"En edes päässyt taistelemaan lopussa Draculaa vastaan! Tosin myöhemmin sain selville, että Dracula-taistelukin on mahdollinen, mutta keino siihen pääsemiseen oli liian hyvin piilotettu.

Tismalleen sama toteutus kuin SotNissa, en ymmärrä miten tuon voi missata jos tietää jo aiemmista osista että moisia "piilotettuja" endingejä on.

Ehkä siten, ettei ole pelannut Symphony of the Nightia tai mitään muutakaan aiempaa osaa, jossa olisi vastaavanlainen kätketty taistelu.

Quote from: "Daedolon"Justehan on koko CV sarjan nopein hahmo, et ole tainnut pelata esim. aikaisimpia Simonin seikkailujat hetkeen? Siis tämä ihan ilman dashiakin.

En hetkeen, mutta muistan toki, ettei Simonkaan kovin nopea ole. Mutta väitteesi, että Juste olisi muka sarjan nopein, ei todellakaan pidä paikkaansa. Johan tästäkin pelistä löytyy huomattavasti häntä nopeampi Maxim, puhumattakaan Aria of Sorrow'n Julius Belmontista tai Castlevanian Nathan Gravesistä. Kumpikin juoksee Justea selvästi nopeammin.

Quote from: "Daedolon"Harmony of Dissonancessa on sama 50 levelin raja mitä SotNissa: vihollisista irtoaa enää 1 kokemuspiste tason 50 jälkeen. Totta kyllä että peli on suhteellisen helppo, mutta pelin sisältöön nähden se on ymmärrettävää, varmaan ihmiset valittaisivat pelin rankasta vaikeustasosta jos kaikki pelin 19 vastusta 98 vihollisineen olisi tapettava turhan korkealla vaikeusasteella.

Itse asiassa pelissä saa kyllä muutamasta vihollisesta vielä tasolla 50:kin enemmän kuin yhden kokemuspisteen.
Korkeammasta vaikeusasteesta minä en ainakaan valittaisi. En tietenkään tarkoita, että esimerkiksi kaikkien yhdeksäntoista pomotaistelun pitäisi olla monen monta yritystä vaativia ehdottoman taitavaa suoritusta, mutta minusta peli kuin peli saisi muuttua edes loppua kohden hieman haastavammaksi kuin alussa.

Enkä tosiaan ymmärrä, mitä tasapaksua on Aria of Sorrow'ssa, joka esittelee sekä täysin uudenlaisen taistelujärjestelmän että aivan uudentyyppisen tarinan.