Ah, kappas. Enpä tiennyt tuota. Jostain syystä oli iskostunut olettamus mieleeni, että Yoko oli Juliuksen ja Alucardin kera taistelussa 1999 

Quote from: A-Yty on 07 April 2025, 16:34Pelattavina hahmoina olisivat ainakin totta kai Julius, Alucard, Yoko tai joku muu Belnades ja kenties Grantin jälkeläinen

Tuskin sentään Yoko, kun ei hän ollut edes vielä syntynyt vuonna 1999.

Itse kyllä panisin pahakseni jos sama sakki vastaisi kyseisen elokuvan tuottamisesta. Sen verran luokattomaksi on käynyt parin ekan kauden jakson jälkeen.

Tarinavetoinen monipeli 1999 taistelulle olisi otollinen, koska tapahtumien muutenkin tiedetään koskevan useita eri henkilöitä. Tarinavetoisuus tarkoittaa siis tässä sitä, että jokainen valittu hahmo kertoisi oman tarinansa, mutta joista jokainen pitäisi paikkansa. Resident Evilin Separate Waysin tapaan. Tai niin kuin Dracula's Curse, mutta ei kuljettaisi jatkuvasti yhdessä ryppäässä.

Pelattavina hahmoina olisivat ainakin totta kai Julius, Alucard, Yoko tai joku muu Belnades ja kenties Grantin jälkeläinen, joku LeCarde, joku Morris ja joku Hakuba-perheestä voisivat vähintään olla mukana tarinassa, elleivät sentään pelattavana.

Quote from: A-Yty on 20 September 2024, 16:41IGA pohjasi kuitenkin paljon sarjaa luotsatessaan sen varaan ja onnistuneesti hehkutti sitä, viitaten tarpeeksi, mutta ei liikaa sen tapahtumiin, joten on melko perusteltua olettaa, että mikäli Castlevania olisi seurannut taloudellisesti tarpeeksi menestyneenä IGA:n tapahtumajatkumoa, olisi siitä ennen pitkää tullut peli ulos.

Muistaakseni luin kerran jostain IGAn haastattelusta, että hän todellakin suunnitteli julkaistavaksi peliä, jossa vuoden 1999 taistelu olisi ollut tarinan pohjana. Igarashi halusi siitä moninpelin, joten peli olisi ollut tarkoitus julkaista Wiille, joka oli tuolloin Nintendon uusin konsoli.

Minä uskon, että pelistä olisi tullut hyvä, mutta sitä en osaa sanoa, olisiko se täyttänyt kaikki odotukset. Ne kun tosiaan olisivat olleet varsin korkealla fanien keskuudessa. Olen myös sitä mieltä, ettei sitä tarinaa tarvitse välttämättä kertoa videopelin muodossa, vaan sarja (joko näytelty tai animoitu) olisi myös varteenotettava vaihtoehto. Ainakin ensimmäinen Netflixin tuottama Castlevania-animaatiosarja oli mielestäni varsin onnistunut, joten en panisi pahakseni, jos se tuottaisi vastaavan myös tästä viimeisestä taistelusta Draculaa vastaan.

Mitäs, mitäs? Onko kaikki Nintendo DS:n Castlevania-pelit julkaistu PlayStation 5:lle ja Nintendo Switchille? Mielenkiintoista... Hyvä, jos Dawn of Sorrow'n pakolliset näytönkosketusominaisuudet on saatu kierrettyä muilla tavoin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, miten Portrait of Ruinin Sisters-moodi on toteutettu; siinä kun näytön pyyhkäiseminen on ainoa keino tuhota vihollisia.

Tuo Haunted Castlen uusi versio on kieltämättä minustakin kiinnostavin julkaisu. On suorastaan hämmästyttävää, että Konami on näin pitkän ajan jälkeen tehnyt käytännössä uuden Castlevania-pelin, joka ei ole Lords of Shadow -sarjaa.

No niin, pelasin Ritual of the Nightin läpi äskettäin toista kertaa ja ensimmistä kertaa kaikilla pelimoodeilla. Lisäksi tuli kokeiltua melkein kaikkia lisämoodeja, joten nyt on otollinen hetki kirjoittaa arvio pelistä.

Kuten täällä on jo todettukin, Ritual of the Night tuntuu pelimekaniikaltaan ja ominaisuuksiltaan aivan kuten Kōji Igarashin tuottamat Castlevania-pelit. Päähahmo Miriamin käyttämä sirpaleiden imeminen on kuin suoraan Aria of Sorrow ja Dawn of Sorrow -peleistä, ja uusien aseiden ja varusteiden valmistaminen eri materiaaleja käyttämällä on myös vahvasti DoS:sta lainattu ominaisuus. Sielusysteemiä on tosin tässä kehitetty vielä asteen verran pidemmälle, sillä eri kategorioita sirpaleille on peräti kuusi, ja kaikkien käyttö ei edes verota magiapisteitä. Vihollisia on yli sata, ja vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaiselta niistä on saatavissa sirpale, sirpaleiden kokonaismäärä on varsin suuri. Toki kaikki saman kategorian sirpaleet eivät ole yhtä hyödyllisiä kuin toiset, mutta oli joka tapauksessa mukava kokeilla eri tapoja vihollisten voittamiseksi.

Toinen kategoria, mitä tässä pelissä on taatusti enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa Castlevaniassa, on aseet. Niiden kokonaismäärä on valtava, ja kuten Igarashin Castlevanioissa, ne käyttäytyvät eri tavoin riippuen niiden kategoriasta. Toki tästäkin on välttämättömänä seurauksena se, etteivät kaikki samaan aikaan saatavilla olevat aseet ole yhtä hyödyllisiä, mutta sen hyödyllisimmän aseen valinta itsessään olikin aina mukava prosessi. Aseiden valmistaminen alkemian avulla ja tarvittavien ainesten hankkiminen vain tuntui jotenkin tyydyttävämmältä kuin valmiiden aseiden ostaminen kaupasta. Sama toki pätee panssareihin ja muihin varusteisiin. Lisäksi se, ettei uusia välineitä ole edes mahdollista valmistaa ennen kuin Miriam on löytänyt linnasta tarvittavan valmistusohjeen, lisää tutkimisaspektia peliin ja kannustaa pelaajaa osaltaan koluamaan kaikki paikat ja etsimään hajoavia seiniä.

Toinen alkemiaprosessiin liittyvä hauska lisä on erilaisten ruokien valmistaminen. Koska ruoat ovat elämäpisteitä palauttavia tavaroita, on niiden tekeminen jo itsessään hauskaa, mutta todellisen suolan asiaan lisää se, että jokaisella ruoalla ja juomalla on bonusominaisuus, joka lisää ainakin yhtä Miriamin tilastoarvoa pysyvästi, kun kyseisen ruoan tai juoman kuluttaa ensimmäistä kertaa. Esimerkiksi pihvin syönti tuo lisää voimaa fyysisiin hyökkäyksiin, ja rullattu munakas parantaa puolustuskysykyä magiahyökkäyksiä vastaan. Näistä saatava kokonaishyöty on todella merkittävä sen kannalta, miten vahvaksi Miriam voi pelin lopussa tulla ilman, että tarvitsee varta vasten nostaa tasoa. Tällainen pelimekaniikka on Castlevanioihin verrattuna aivan uusi ja kovasti minun mieleeni, ja jälleen kerran kannustaa valmistamaan ainakin yhden joka ikistä lajia.

Muilta osin Ritual of the Night noudattaa varsin uskollisesti Metroidvanioista tuttua kaavaa, ja minusta niin on hyvä, sillä se toimii. Linnassa eteneminen on pääosin lineaarista, mutta palaamista aiemmin tutkituille alueille on myös mukavasti. Erityisen mukava yllätysbonus linnassa oli "8-bit Nightmare" -niminen osuus, joka on varsin vaikea mutta valinnainen alue. Yksi pelimekaniikan kannalta erikoinen ratkaisu oli kuitenkin se, että yhdessä vaiheessa peliä seuraavalle alueelle etenemiseen ei riitä se, että on tutkinut kaikki mahdolliset paikat, jotka siihen mennessä on voinut ja voittanut kaikki pomoviholliset, vaan etenemiseen tarvitaan sirpale, jonka saa vain tietyltä viholliseslta satunnaisesti. Ensikertalaispelaajahan ei tätä välttämättä tiedä ja saattaa jäädä siksi jumiin ilman omaa syytään. Pelin kokonaisvaikeusastetta myös kritisoin sen verran, että se tuntui muuttuvan helpommaksi pelin loppua kohden edetessä, vaikka alkoikin varsin haastavana normaalilla vaikeustasollakin. Se ei ole hyvä.

Pelin tarinasta minulla ei ole paljon sanottavaa. Minusta se on melkoisen epäuskottava eikä kokonaisuutena kovin mielenkiintoinen, vaikkakin se, että yksi Miriamin tukijoista olikin pelin todellinen pahis, oli kiintoisa juonenkäänne. Tarina toimii hyvänä verukkeena pelin rakentamiselle, mutta ei sen kummemmin loista upeudellaan.

Grafiikka, joka on 8-bit Nightmare -aluetta lukuun ottamatta toteutettu täysin kolmiulotteisilla polygoneilla, näyttää minun silmääni enimmäkseen hyvältä. Erityisen vaikutuksen teki se, kuinka tietyissä paikoissa on käytetty syvyyssuunnassa kaartuvaa tasoa, ja samalla tausta liikkuu kääntyvästi. Tästä seuraa se, että vaikka itse peli ja siinä käytettävä kartta ovat kaksiulotteisia, pelattava hahmo voi silti liikkua kolmiulotteisilla pinnoilla myös syvyyssuunnassa. Twin Dragon Towers oli alue, jossa tätä on toteutettu tehokkaasti, ja siinä eteneminen olikin ensimmäisellä kerralla pelikokemus, joka oli varsin hämmentävä mutta teki silti positiivisen vaikutuksen. Tällaista kolmiulotteisen maailman yhdistämistä kaksiulotteiseen liikkuvuuteen näkisin mieluusti muissakin peleissä. Musiikki kuulosti enimmäkseen ihan hyvältä, ja jotenkin sen tunnisti jo ensi kertaa pelatessa Michiru Yamanen säveltämäksi, mielestäni se ei kokonaisuutena ollut Yamanen parasta antia.

Siinä kaikki peruspelistä. Lisämoodit olivat myös ihan kivoja, joskin Zangetsu-moodissa vaikeustaso oli lopussa vähän turhankin vaativa. Koska Zangetsu ei tee uusia varusteita alkemialla eikä näin ollen saa myöskään kerättyä tavaroita vihollisilta, tuli vihollisia kaiken kaikkiaan tapettua huomattavasti vähemmän kuin normaalipelissä. Siksi Zangetsu oli loppupomoon mennessä vasta tasolla 40 ja hyökkäys- ja puolustusarvoiltaan huomattavasti heikompi kuin Miriam, jonka taso oli 61. Pomoryntäys oli hauska molemmilla hahmoilla, pomon kosto -moodi sen sijaan ei juurikaan, vaikka on toki ideana kiintoisa. "Klassinen moodi", joka on melkein kuin suora kopio NES:n Castlevaniasta, oli ihan jees, vaikkakin neljäs kenttä oli raivostuttava. Peruspelin toinen lisähahmo, Aurora, oli outo lisäys, enkä tajua mistä kyseinen hahmo on RotN:iin tempaistu, mutta joka tapauksessa tämä erilainen pelimoodi oli yllättävän hauska kokemus alusta loppuun.

Ritual of the Night ei ole täydellinen mutta todella hyvä peli joka tapauksessa. Se todellakin tuntuu Castlevanialta kaikin muin tavoin paitsi nimellisesti, ja Igarashi on tehnyt erinomaista työtä sen parissa.

So, this isn't about any user that has disappeared. I took a stroll to the Inverted Dungeon and I can hardly recognize it anymore

It used to have lots of things poking fun at Castlevania and some of it travelled past the parody horizon, turning out sadly true

Ny Maria pelas Dawnin läpi ja ollaan menossa Portraitissa.

Hitto kuinka kauan siitä on ku tätä on viimeksi pelattu, muistaa kyllä että siellä Egypti jne. alueet on mutta itse paikat on muuten aivan ??? "en muista nähneeni tätä ennen" tasoa... 

Huolimatta hassusta lähtökohdasta, odotan tuosta laadukkaampaa tuotantoa kuin Netflixin sarjasta.

Toivottavasti tulee jotain tällaista:

Nyt on työn alla Castlevania-musikaali: https://japantoday.com/category/entertainment/all-female-musical-stage-adaptation-of-%27castlevania%27-video-game-series-on-the-way-in-japan

Ei Konamilla selvästi ideat täysin lopussa ole...